Puhemiehen kynällä

K-A. Fagerholm “Puhemiehen ääni” (Tammi 1977) on virkistävää luettavaa kaksikymmentäluvun alusta seitsemänkymmentäluvun puoliväliin tapahtumista ja ilmiöistä, jotka ovat koskettaneet koko kansakuntaa.

Karl-August itse joutui niiden keskiöön jo ennen sotaa sosiaaliministerinä, kuvaten asiat sujuvalla kynällä kuten hän on ne kokenut: sota-ajan ja sen jälkeiset tapahtumat, pääministerikaudet, presidenttiehdokkuus, Alkon pääjohtajuus, jne.

Fagerholm korostaa, että muistelmakirja ei pyri tieteellisten teosten sarjaan, mutta silti hänen muilta lainaamansa kohdat osuvat kyseisen asian ja ajankohdan ytimeen, esimerkiksi Hitlerin ivallinen luonnehdinta talvisodasta.

Mielenkiintoisimpia ovat henkilökuvaukset, erityisesti Paasikivestä, ainaisesta pessimististä ja suuren luokan ilontappajasta; Väinö Tannerista jota ei olisi tullut lähettää Moskovaan rauhanneuvottelijaksi eikä valita ulkoministeriksi; samoin Mauno Pekkalasta pääministerinä, laiskurista, josta ei olisi ollut kommunistien vallankumouksen tekijäksi; Väinö Leskisestä, iljettävästä matelijasta.

Nykypäivänä luettuna kirjassa tuskin on kovinkaan paljoa uutta muuta kuin hänen persoonallinen näkökulmansa. Useimmat vitsitkin esiintyvät tämän alan kirjallisuudessa muualla, mutta joka tapauksessa entisenä lehtimiehenä ja pitkäaikaisena suosittuna poliitikkona Fagerholmin kirjoitustyyli on mukaansa tempaava ja siksi asiat ovat kuin uusia. Pitkäveteisimpiä kohtia ovat jotkut pitkät puheet.

Hän myös kritisoi historiantutkijoita: miten yksinkertaisia ongelmat ovat jälkikäteen niille, jotka eivät ole olleet kantamassa vastuuta; vain painettu teksti on tärkeätä eikä ajankohdan yleinen mielipideilmasto.

Vehnää ja tykkejä

Antti Tuuri “Suuri asejuna Pietarista” (Kustannus HD 2006) ja Antti Tuuri ”Suuri viljajuna Siperiasta” (Kustannus HD 2009) kertovat punakapinan aikaisista tapahtumista talvella 1918 ja pietarilaisista Rahjan veljeksistä.

Pietarin suomalainen punakaarti toimittaa Leninin luvalla junalastillisen aseita ja ammuksia Suomen punakaartilaisille, mukana kivääreiden lisäksi konekiväärejä ja kymmenen tykkiä. Junaa johtavat veljekset Jukka ja Eino Rahja, Kämärän asemalla tapahtuneen Jukan haavoittumisen jälkeen vain Eino. Muutoin asemat ovatkin punakaartilaisten hallinnassa ja junasta jaetaan aseita suurimmilla väliasemilla, vaikka päätavoite onkin Tampere, jonne myös päästään.

Viljaa ostetaan taas Leninin luvalla vallan neljän tuhannen kilometrin takaa, Omskin seudulta asti, jonne bolševikit ovat vasta vakiinnuttamassa valtaansa. Ruokaa on Uralin itäpuolella toripöydät notkuen, mutta Uralin länsipuolella nähdään jo nälkää. Vanhaa venäläistä tapaa noudattaen junan johtaja Jaakko Rahja jakelee avainhenkilöille vodkaa, limppua ja tupakkaa - ja Suomen Pankin holvista takavarikoituja Kerenskin ruplia, jotka olivat vielä käypää rahaa Uralin itäpuolella - ja 40 junavaunullista vehnää saadaan lopulta lastattua.

Helsinkiin päästään monien vaiheiden jälkeen, vaikka junaa joudutaan lyhentämään Uralin ylittämiseksi. Kaksi muuta viljajunaa oli liikkeellä myöhemmin. Niistä toinen joutui jäämään Pietariin, koska raja suljettiin punakapinan kukistumisen jälkeen, ja toinen varastettiin jo ennen Pietaria.

Molemmat kirjat tarjoavat riemukkaan lukupäivän.

FDR - Poliittisen kampanjoinnin mestari

Willkie oli minulle täysin tuntematon nimi, kun lainasin Susan Dunn'in kirjan ”1940 : FDR, Willkie, Lindbergh, Hitler” – the Election amid the Storm” Yhdysvaltain presidentinvaalista vuonna 1940. Hän oli Rooseveltin vastaehdokas, entinen yritysjohtaja, joka yllättäen voitti republikaanisen puolueen ehdokkuuden ilman esivaalikampanjointia.

Hän oli puolueensa kansainvälistä suuntaa edustava ja siinä mielessä varustautumista puolustava ehdokas Rooseveltin tavoin, mutta vastusti erityisesti valtion harjoittamaa yritystoiminnan sääntelyä ja yleensä julkisen sektorin nopeata laajentumista Rooseveltin aikana, vaikka hän puolusti tehtyjä sosiaalipoliittisia uudistuksia. Hän ajoi myös rotujen tasa-arvoa.

Ennen kaikkea Willkie vastusti Rooseveltin kolmatta kautta, josta presidentit olivat kieltäytyneet 150 vuoden ajan, koska katsoi sen johtavan demokratian kaventumiseen myös Yhdysvalloissa.

Presidentin vaalin jälkeen Willkie ja Roosevelt olivat itse asiassa taistelupari. Willkie kirjoitti rakastajattarensa kanssa kirjan One World, joka pohjautui hänen maailmanympärimatkaansa ja jossa hän propagoi kaikkien kansojen yhteistä itsenäisyysjulistusta, Yhdistyneiden kansakuntien neuvostoa, koska kaikki maailman osat ovat riippuvaisia toinen toisistaan; kirjaa myytiin miljoona kappaletta kahdessa kuukaudessa vuonna 1943. Wendell L. Willkie – idealisti, ihmisystävä ja yksinäinen susi - kuoli sydänkohtaukseen 52 vuotiaana 1944.

FDR on luonnollisesti 1940-kirjan päähenkilö, ja kolmas kausi on ollut toimittajien kysymyksissä esillä jo koko toisen presidenttikauden, mutta Roosevelt antaa koko ajan oraakkelinomaisia lausuntoja, vieläpä itse puoluekokouksen aattona.

Koko kirja 1940 on mielestäni oiva poliittisen kampanjoinnin oppikirja: mitä amatöörimaisia virheitä epäpoliitikko Willkie tekee ja kuinka loistava Roosevelt on omissa manöövereissaan ennen ehdokkuutta, ehdokkaana ja valinnan jälkeen 1941. Kirja päättyy Pearl Harbor’iin.
Hämmästyttävää on myös se, kuinka samanlaisia ovat poliittiset argumentoinnit olleet 1939 ja 1940 kuin tällä vuosikymmenellä.

Rooseveltin puheenkirjoittajista yksi oli näytelmäkirjailija Robert E. Sherwood, jonka Broadway-näytelmä There Shall Be No Night vuodelta 1940 on talvisodan inspiroima kertoen miehistä, jotka taistelevat barbarismia vastaan, eivät kunnian vuoksi, vaan nöyrästi säilyttääkseen vapauden perinteensä ja sivilisaationsa. Näytelmää ei ilmeisesti ole suomennettu.

Lindbergh ja Kennedy

Tuskin olisin vastannut oikein kysymykseen, mitä merkittävää Atlantin ylittäjä Charles Lindbergh teki yksinlentonsa jälkeen. Ehkä olisin muistanut hänen lapsensa kidnappauksen, mutta en sitä, että Lindbergh oli USA:n eristäytymispolitiikan ja toisen maailmansodan ulkopuolella pysyttäytymistä ajavan kansalaisliikkeen keulahahmoja - ja Hitlerin Saksan mielistelijöitä; ks. Susan Dunn 1940, jonka alaotsikon Lindbergh on nimenomaan amerikkalaisten lentosankari ja joka siksi oli osa vuoden 1940 presidentinvaalikamppailua.

Lindberghin mielestä amerikkalaisten piti hyväksyä se, että Eurooppa muuttuisi Saksan kontrolloimaksi, ja tyytyä rauhanomaiseen ratkaisuun. Hän oli vieraillut Saksassa ja oli vakuuttunut Saksan teknologisesta edistyneisyydestä ja vitaalisuudesta USA:han ja Iso-Britanniaan verrattuna.

Hän oli myös perehtynyt ranskalais-amerikkalaisen Alexis Carrellin rotuoppeihin ja kannatti rodun puhtauden varjelemista, vaikkei suoranaisesti tukenutkaan juutalaisten tuhoamista. Lindbergh ja hänen vaimonsa olivat poliittisesti naiiveja ja eivät olleet perehtyneet sen paremmin ulkopoliittisiin kysymyksiin kuin historiaankaan. Heille natsien rikokset olivat vain "tulevaisuuden aallon" mukana tullutta vaahtoa. Lindbergh oli kuitenkin Neuvosto-Venäjän vastainen.

Joseph Kennedy saa kirjassa Lindberghia vähäisemmän sivumäärän, mutta hän oli kuitenkin USA:n Lontoon suurlähettiläs, joka kuului Hitlerin mielistelijöihin ja joka ajoi omaa State Departmentista poikkeavaa ulkopoliittista linjaansa. Kennedy oli välittänyt Lindberghin muistion Saksan sotavoimien vahvuudesta ja iskukyvystä Iso-Britannian pääministeri Neville Chamberlainille ja röyhisteli, että sen avulla hän sai aikaan Münchenin sopimuksen 1938. Kennedy, yhteisymmärryksessä erään Chamberlainin neuvonantajan kanssa, yritti myös elokuun 1939 lopussa painostaa Rooseveltia, että Puola pakotettaisiin hyväksymään Hitlerin uhkavaatimus ja luovuttamaan Danzigin satama Saksalle.

Kennedy vastusti 1940 myös 50 amerikkalaisen hävittäjälaivan siirtämistä osaksi Kuninkaallista Laivastoa pitäen sitä sotaan osallistumisena ja kirosi kuultavasti kaikkia englantilaisia Churchillistä alkaen. Hänen poikansa John Fitzerald Kennedy, tuleva presidentti, ei hyväksynyt isänsä alistuneisuutta kirjasessaan Why England Slept, jossa hän kesällä 1940 vetosi kaikkia asettautumaan varustautumisohjelman taakse ja valmistautumaan jopa sodan varalle. Selvä oli, että Joseph Kennedy tulisi saamaan potkut, mutta vasta kannatettuaan radiopuheessa Rooseveltia presidentiksi.

Vaali myrskyn keskellä

Susan Dunn “1940: FDR, Willkie, Lindbergh, Hitler” – the Election amid the Storm” (Yale University Press 2013) kertoo Yhdysvaltain presidentinvaalista vuonna 1940, loistava kirja osoittaen kuinka vähän olen tuntenut amerikkalaisten ajattelua toisen maailmansodan alla ja sen alussa ennen kuin USA oli virallisesti pakotettu liittymään siihen mukaan.

Eristäytymispolitiikan laaja kannatus molemmissa pääpuolueissa, mutta erityisesti republikaanisten senaattoreiden ja edustajainhuoneen jäsenten joukossa, on kirjan johtoteemoja kuten Rooseveltin leimaaminen sotasepäksi. Sotaan liittymistä ja Iso-Britannian tukemista vastustavien kansalaisjärjestöjen kirjo ulottuu äärioikeistolaisista äärivasemmistolaisiin.

Saksan salaiset rahoituskanavat tietysti tukivat kaikkia pyrintöjä, jotka auttoivat johdattamaan yleistä mielipidettä sotaan liittymistä vastustaville myönteiseksi, jopa siinä määrin, että kongressiedustajat eivät tienneet, mistä heidän matkarahansa olivat lopulta lähtöisin, kun he matkustivat puoluekonferensseihin.

Yksi kohta liittyy talvisotaan: s. 67 kerrotaan kuinka presidentti Roosevelt otti vastaan kommunistien ja sosialistien soluttaman American Youth Congressin kokouksen Valkoisen talon etelänurmikolla 10.2.1940; ylioppilasaktivistit buuasivat presidentille, kun viitattuaan Neuvostoliiton hyökkäykseen Suomeen Roosevelt vaati heitä ”vastustamaan kaikkia diktatuureja, kommunistisia yhtä lailla kuin fasistisia”. Samassa kokouksessa Ted Rooseveltin pojanpoika Archibald Roosevelt yritti lukea kokoukselle päätöslauselmaa, jossa Neuvostoliiton hyökkäys tuomittiin, mutta sitä ei sallittu vaan hänet painittiin maahan.

Sotapäiväkirja Budapestista 1956

Sakari Selin “Kapina joka kukistettiin, Sotapäiväkirja Budapestista 1956” (Ajatus 2006) lupaa kirjan kuvaavan melkein päivittäin yksityiskohtaisesti Unkarin tapahtumia ”suomalaisen journalistin” näkökulmasta, koska kirjoittaja työskenteli tuolloin Unkarin radion suomenkielisellä osastolla. Enemmistö aineistosta on kuitenkin kommunistien Vapaa Sana –lehden (sittemmin Kansan Uutiset) uutisia, jotka taas omalle lukijakunnalle suunnattuina ovat pestyjä, tai kirjoitettu jälkikäteen.

Todella autenttista kirjassa on hämmästyttävän vähän: Stalinin patsaan kaataminen 23.10.56 ja sen pään vetäminen Blaha Lujza tér –aukiolle, radiotalolle pyrkiminen ja mielenosoittajien murtautuminen puoluelehtien taloon. Muu on pääasiassa Unkarin kommunistipuolueen virallista uutisaineistoa, erityisesti ajalta, jolloin János Kádárin ”Terijoen” hallitus oli jo puhdistustyössään.

Kirjassa ei mainita turvallisuuspoliisin tulenavausta mielenosoittajia kohti Debrecenissä iltapäivällä ennen Budapestin tapahtumia 23.10.56 eikä Kádárin hallituksen organisoimia, itseään tukeviksi tarkoitettuja mielenosoituksia 6-7.12.56, jotka päättyivät tappeluihin ja lopulta neuvostojoukkojen ja turvallisuuspoliisin tulenavaukseen mielenosoittajia vastaan; ks. Luoto ss. 146-147.

Mutta kirjoittaja tietää vielä 2006 laaditussa jälkikirjoituksessa (s. 176), että ”Aseellinen yritys laillisen hallituksen kaatamiseen oli pienen piirin suunnittelema kapina yhdessä ulkomailla asuvien apuriensa kanssa ja tuen turvin”; ”suomalaisen journalistin” ei tarvitse mitenkään dokumentoida taustoja, joihin hänen näkemyksensä perustuvat.

Amerikan löytäjä

Rosemarie Tsubaki "Pehr Kalm, Suomalainen Amerikan löytäjä" (suom. Anto Leikola, Terra Cognita 2011) on kirjoittajan väitöskirja Pehr Kalmin Pohjois-Amerikan matkoista 1747 - 1751.

Kalm teki matkan Ruotsin tiedeakatemian toimeksiannosta tehtävänään etsiä uusia kasveja, joita voitaisiin viljellä Ruotsissa.

Hän oli Anders Celsiuksen ja Carl Linnén oppilas Uppsalassa ja Suomen ensimmäinen talousopin (luonnontieteen soveltaminen talouteen) professori Turun akatemiassa 1747 - 1779 eli nykyisessä Helsingin yliopistossa. Kalm syntyi Ruotsissa, koska hänen perheensä pakeni sinne ison vihan aikana, ja ruotsalaisena maailma hänet tuntee, mutta hän palasi Suomeen ja kävi koulunsa Suomessa.

Kalm teki matkoja Uudesta Ruotsista, Philadelphiasta, käsin New York Cityyn, Upstate New Yorkiin, Niagaralle, Montrealiin ja Quebéciin Uuden Ranskan puolelle. Ranska itse asiassa kustansi hänen matkakulunsa vastineena Ruotsin rahoittaman ranskalaisen retkikunnan työstä Tornionjokilaaksossa.

Kalm ei ehtinyt julkaista kaikkia matkoilta tekemiään päiväkirjamerkintöjä, mutta julkaisemillaan hän nousi maailmanmaineeseen. Kalmin matkojen tieteellinen anti oli paljon laajempi kuin pelkästään kasvitieteellinen, siis luonnonhistoriallinen, ja lisäksi yhteiskunnallisten olojen kuvauksen, mutta onpa kirjassa kuvauksia myös rohdoslääkinnästä kuten intiaanien käyttämä lobelia kupan hoidossa.

Saksalainen Tsubaki väitteli Genovan yliopistossa 2003-2004, suhteellisen hiljakkoin;  alkuperäisotsikossa  ei ole "Suomalainen Amerikan löytäjä". Kirja on mielenkiintoista ja nopeaa luettavaa kokonaisuutena, muttei tietystikään kaikilta yksityiskohdiltaan.

Kohtalona Kostamus

Jyrki Koulumies “Kohtalona Kostamus, Risto Kangas-Ikkalan muistelmat” (Siltala 2012) on keskeisiltä osiltaan 1970-luvun taloushistoriaa, jolloin monivuotiset rakennusprojektit Svetogorskiin (Ensoon) ja Kostamukseen neuvoteltiin. Rakentaminen jatkui vielä lähes seuraavan vuosikymmenenkin Finn-Stroin toimesta, jonka toimitusjohtajana Kangas-Ikkala toimi alusta melkein sen elinkaaren loppuun saakka.

Kaupankäynnin kiemurat Neuvostoliiton byrokratioiden ja niitä johtavien henkilöiden kanssa ovat tietysti yhtä keskeisessä osassa kuin suomalaisten ja neuvostoliittolaisten poliitikkojen suhmurointi neuvottelujen seassa, keskiössä tietysti Kekkonen ja Kosygin kalakavereineen.

Finn-Stroi oli suomalaisten suurten rakennusliikkeiden omistama, joten omistajien välistävedot ja välistävetoyritykset, kuten epäonnistunut yritys tarjota Kostamus-projekti ilman Finn-Stroita kolmena erillisenä työyhteenliittymänä, ovat osa jännitystarinaa.

Lopputulos on kuitenkin se, että projektit etenivät vain asiantuntijoiden voimin; poliitikoille jäi pisteiden keruu sopimusten solmimisen kalkkiviivoilla, 1980-luvun alkuvuosina ei enää sekään.

Kirja on mielenkiintoisen imevästi kirjoitettu, että nuhanenäkin jaksaa lukea sen päivässä.